Real Steel -arvostelu

 

Shawn Levyn ohjaama Real Steel pohjautuu löyhästi SF-kirjailija/käsikirjoittaja Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956, joka sovitettiin jo vuonna 1963 Twilight Zone -episodiksi. Hugh Jackman esittää lähitulevaisuuden maailmassa entistä nyrkkeilijää Charlie Kentonia, jonka ura päättyi kun hänet ja kaikki muut ihmisnyrkkeilijät korvattiin koneilla, nyrkkeilyroboteilla. Elokuvan alussa kovin vastuutonta renttuelämää harrastava Charlie on ajautunut järjestämään kyseenalaisia robottinyrkkeilynäytöksiä elävien härkien kanssa kälyisissä rodeoissa. Päähänpotkittu mies saa uransa aallonpohjassa uuden mahdollisuuden kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus rahastaa jo unohtamansa 11-vuotiaan poikansa Maxin (Dakota Goyo) huoltajuusoikeudella. Charlie ei kuitenkaan pääse Maxista niin helposti vaan hän joutuu huolehtimaan pojastaan vielä yhden kesän ajan. Toisistaan vieraantuneet isä ja poika päätyvät yhdessä ruoppaamaan robottinyrkkeilypiirien pohjamutia urheilumenestyksen haave silmissään välkkyen. Kaikkien urheiluelokuvien prinsiippien mukaan tarinakaari vääntyy kohti korkeampia sfäärejä, kohti isompia areenoita kunnes pelissä on kaikki voitettavana – tai hävittävänä.

 

 

Real Steelin käsikirjoitus noudattaa täysin Hollywood-elokuville tyypillistä kaavaa, juonikuvioiden puolesta tarjolla ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo lukuisissa muissa rainoissa. Paukut onkin säästetty muille osa-alueille, jälleen kerran olennaisinta ei ole “mitä” vaan “miten”. Ennakko-odotusten vastaisesti Real Steel osoittautuu hämmästyttävän taitavasti toteutetuksi kokonaisuudeksi, joka jännittää, naurattaa, liikuttaa ja ennenkaikkea viihdyttää katsojaa todella isolla kädellä.

 

 

Vaikka tarina on pääpiirteissään tuttu, juonenkuljetus vilisee hienoja oivalluksia. Esimerkillistä on mm. kuinka taitavasti elokuva esittelee maailmansa itse kerronnan lomassa, pysähtymättä koskaan infodumppaamaan. Ekspositio on sisäänrakennettu orgaanisesti kaiken rodeo- ja nyrkkeilyamericanan lomaan.

 

 

Näyttelijät pistävät parastaan. Hugh Jackman tekee Charliesta nautittavan hurmaavan rentun, Dakota Goyo Maxina taas on pitkästä aikaa hyvä lapsirooli genre-elokuvassa. Jackmanin ja Goyon kemiat toimivat hienosti myös yhdessä ja isä-poika-dynamiikasta tulee uskottavaa. Lost-sarjan Katena tunnetuksi tullut Evangeline Lilly on mainio Charlien heilana Bailey Tallettina. Elokuvassa ei oikeastaan ole huonoja roolisuorituksia, mikä todistaa vahvasta henkilöohjauksesta.

 

 

Levyn ohjaus on muutenkin kauttaaltaan linjakasta. Juonen langat pysyvät hyvin hallinnassa, emotionaalista paatosta tihkuvassa tarinassa ei sorruta melodramaattisiin ylilyönteihin. Kuvaus on kaunista, leikkaus tiukkaa ja keskiössä olevat robottihahmot on toteutettu upeasti. Robottien design on miellyttävän monipuolista ja selkeää, kornia “wrestling”-estetiikkaa hyödynnetään hauskasti. Digital Domainin renderöimä 3D-animaatio on Real Steelissä niin uskottavaa, että ainakin itse lakkasin miettimästä robotteja erikoistehosteina ja keskityin tarinaan. Esimerkiksi Michael Bayn Transformers-pätkissä tätä ei tapahdu, robotit eivät visuaalisesta näyttävyydestä huolimatta koskaan täysin sulaudu osaksi kuvattua maisemaa vaan ne ovat aina mainosmaisen ylikorostetussa asemassa. Real Steelin robottien uskottavuus perustuu suurelta osin niiden liikekieleen, jonka pohjaksi Giant Studios liiketallensi oikeita nyrkkeilijöitä. Nyrkkeilyjaksot ovat kekseliäitä ja iskeviä – eikä ihme, sillä niiden koreografina toimi itse Sugar Ray Leonard. Otoksissa, joissa robotit ovat fyysisessä kanssakäymisessä näyttelijöiden kanssa 3D-animaation tukena käytettiin lisäksi Legacy Effectsin rakentamia oikean kokoisia robottimalleja. Robottienkin suhteen epäileväiset ennakko-odotukseni kolahtivat roskikseen – Real Steelin rujot metalliheikit tursuavat luonnetta ja karismaa enemmän kuin viime vuosien elokuvissa nähdyt sliipatummat toverinsa.

 

 

Mitä on mahtanut Shawn Levylle tapahtua, miten mies paransi otettaan aiemmista elokuvistaan niin radikaalisti? Kenties leffan tuotantotehtävissä hääränneet Steven Spielberg ja Robert Zemeckis ovat edesauttaneet onnellista lopputulosta? Tai ehkä Levy vihdoin pääsi sydäntään lähellä olevan aiheen kimppuun ja onnistui vuodattamaan elokuvaansa sitä kuuluisaa sydänverta? Oli miten oli, Real Steel on vuoden parhaita science fiction- ja viihde-elokuvia. Sitä voi suositella estotta kaikille, jotka osaavat nauttia tutun tarinan taitavasta versioinnista. Eihän pop-musiikissakaan pidetä pahana pop-kaavassa pitäytymistä kunhan vain biisi on nerokkaan tarttuva. Real Steel onkin vähän kuin pophitti – tajuttoman imevä, energinen ja viihdyttävä.

 

 

Markku Lappalainen

2 Responses to “Real Steel -arvostelu”

  1. Ilkka says:

    Hyvä arvostelu. Itsekin pidin elokuvasta vallan kovasti. Oikein viihdyttävä ja ylitti odotukseni.

  2. Markku says:

    Kiitos kommentista – mukavaa saada palautetta arvosteluista =)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *