In Time -arvostelu

 

Andrew Niccol on kovasti kiinnostava tekijä. Mies on käsikirjoittanut yhden viime vuosikymmenten parhaista SF-elokuvista eli Truman Shown ja ohjannut kiehtovia SF-elokuvia itsekin kuten Gattaca ja S1m0ne. Miehen uusin elokuva on paitsi virkistävän aitoa science fictionia myös Niccolin itsensä käsikirjoittama ja ohjaama.

 

 

In Time on nykymaailmassa harvinainen tapaus: uusi ja alkuperäinen ”high concept” SF-elokuva, jolla ei ole kytköksiä aiempiin elokuviin, TV-sarjoihin, sarjakuviin tms. Elokuva heittää katsojan oitis lähitulevaisuuden maailmaan, jossa aika on kirjaimellisesti rahaa. Tässä maailmassa kukaan ei  fyysisesti vanhene vaan kaikki säilyvät ikuisesti 25-vuotiaina. Aika on korvannut rahan valuuttana ja kaikki maksetaan lyhentämällä omaa elinaikaa. Jokainen saa syntymässään käsivarteensa digitaalisen kellon, joka käynnistyy 25. syntymäpäivänä ja alkaa laskea aikaa yhdestä vuodesta alaspäin. Kun kädessä on kolmetoista nollaa, henkilö kuolee, joten ei ole yllätys, että tämän maailman ihmiset tekevät kaikkensa saadakseen aikaa lisää edes hitusen kerrallaan. Erityisesti elinaikaa yrittävät haalia kasaan tämän maailman vähempiosaiset eli kulahtaneen lamakauden slummeissa asuvat suuret väestömassat. Karua mutta ah niin tuttua tästä omasta arkipäiväisen aherruksen ja kellokorttien läpitunkemasta maailmastamme. In Timen aikatalous on monella tavalla hieno allegoria nykymaailmasta mutta toki sillekin löytyy esikuvansa. Idean yhtäläisyydet esimerkiksi vuoden 1976 Logan’s Runiin ovat ilmeisiä. Kiinnostavaa muuten, että Logan’s Runista kehitellään paraikaa uutta filmatisointia – saa nähdä miten se aikoo erottautua Niccolin elokuvasta. SF-kirjailija Harlan Ellisonin mielestä toinen esikuva olisi ollut hänen SF-klassikkonovellinsa “Repent, Harlequin!” Said the Ticktockman vuodelta 1965. Suht tiukkapipoisena tunnettu Ellison haastoikin In Timen tekijät ja levitysyhtiön oikeuteen yrittäen estää elokuvan julkaisun. Ei onnistunut mutta tarina ei kerro, saiko Ellison muhkeat sovittelukorvaukset.

 

 

In Timen pääosassa slummityöläinen Will Salasin roolissa on Justin Timberlake, joka ei ole varsinaisesti vakuuttanut minua laulajana tuodessaan ”seksikkyyttä takaisin” tai valitellessaan kuinka on ”väsynyt käyttämään teknologiaa rakastelemisessaan”. Onneksi  Timberlake on näyttelijänä parempi ja hän tuokin Salasin jokamiehen rooliin sopivaa uskottavuutta. Elokuvassa Salas sattuu saamaan ison aikapotin itselleen ja kohta hän jo siirtyykin ökyrikkaiden (vai ”ökyaikaisten”?) luksusasuinalueelle, missä tutustuu elokuvan naiseen Sylvia Weisiin (vain menettelevä Amanda Seyfried) ja tämän pohattaisään Philippe Weisiin (Mad Menistä tuttu mainio Vincent Kartheiser). Slummin asukkaalle ei hevillä suoda paikkaa parempiosaisten joukossa, ja elokuva muuttuukin takaa-ajoksi ja pääparin selviytymiskamppailuksi mätää järjestelmää ja, niin, aikaa vastaan.

 

 

In Timessa on nähtävillä enimmäkseen samat vahvuudet ja heikkoudet kuin Niccolin muissakin elokuvissa. Ohjaajana mies on teknisessä mielessä melko keskinkertainen, yleensä Niccolin elokuvat loistavatkin konseptitasolla, ideoissaan. In Timessa mies tekee jälleen suurimmaksi osaksi pätevää työtä mutta tuntuu siltä kuin, aivan, aika olisi loppunut kesken ja leffa olisi reväisty kuvattavaksi liian hätäisesti. Elokuvan maailma on vaikuttava, käsikirjoituksessa on paljon hienoja ideoita mutta itse tarinankuljetus filmin keskikohdasta loppuun asti on jäänyt toimintaelokuvista turhan tuttujen kuvioiden varaan. Aikajärjestelmän huippukerrosten toimintaa ei valoteta tarpeeksi eikä elokuvaan pääse muodostumaan riittävää pahista vaikka Cillian Murphy esittääkin ”timekeeper”-aikaseriffi Raymond Leonia mukiinmenevästi. Rytmitysongelmat, liian vähälle huomiolle jääneet käsikirjoituskiemurat ja löysä ”kaksoisloppu” hassaavat osan elokuvan herkullisen maailman potentiaalista. Kokonaisarviossa lopputulos on kuitenkin vuoden älykkäimpiä science fiction -elokuvia, jota on helppo suositella SF-harrastajille. Yksinomaan laadukasta toimintaa ja jännitystä painottaville tai aidosti koskettavaa romantiikkaa vaativille In Time ei ole yhtä lailla pakollista katsottavaa.

 

 

Andrew Niccol jatkaa SF:n parissa sovittamalla seuraavaksi valkokankaille Stephanie ”Twilight” Meyerin romaanin The Host. Hieman surullista, sillä löytyisihän maailmasta läjäpäin laadukkaampiakin genreromaaneja ohjattavaksi.

 

Markku Lappalainen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *