Avatar ja vastaanotto



Jättimenestys Titanicia seuranneen 12 vuoden tauon jälkeen James Cameron on palannut kovan kohinan saattamana teatterielokuvien pariin. Miehen uutukainen SF-elokuva Avatar on erityisen kiinnostava teknisessä mielessä – Cameron on jo aiemmin osoittanut olevansa elokuvahistorian merkittävimpiä teknisiä ohjaajia ja nyt hänen agendanaan on ollut vaatimattomasti tehdä 3D-teknologiasta pysyvä lisä elokuvien kerronta-arsenaaliin.  Tämä saattaa onnistua, sillä kolmiulotteisuuden suhteen Avatarin arvostelut ovat olleet varsin yksimielisiä: 3D toimii ja tehostaa elokuvan välittämää läsnäolon tuntua vieraassa maailmassa. Viihdespektaakkelina Avatarin vastaanotto kansainvälisten kriitikoiden keskuudessa on myös ollut enimmäkseen positiivista, maailman “johtavat” eli luetuimmat arvostelijat ovat ylistäneet elokuvaa ja verranneet katsomiskokemusta alkuperäisen Tähtien sodan näkemiseen vuonna 1977. Monet katsojat Avatar vaikuttaa hurmanneen perin pohjin mutta samaan aikaan Internetin soisten korpimaiden perukoilta kumpuaa soraääniä – jotkut tuntuvat inhoavan elokuvaa sydämensä pohjasta. Miksi osa katsojista kokee Avatarin ongelmalliseksi?

Luin Avatarin käsikirjoituksen pohjana toimineen ”scriptmentin” eli ensimmäisen käsikirjoitusversion yli kymmenen vuotta sitten. Valkokankaille kolmiulotteiseen elämään puhallettu elokuva on yllättävänkin uskollinen tuolle ensi versiolle, itse asiassa vain vähän on muuttunut.  Avatar kertoo edelleen invalidisoituneen merijalkaväen sotilaan Jake Sullyn matkasta Alfa Centauri A:n kuvitteellista Polyphemus-kaasujättiläistä kiertävälle kauniille mutta vaaralliselle Pandora-kuulle. Sully on palkattu kuolleen tiedemiesveljensä paikkaajaksi ohjaamaan kolmimetristä sinistä avatar-kehoa kuun alkuperäisväestön na’vien keskuudessa. Avatar-kehojen ohjaajat makaavat arkuissa ja kuljettajan oma tietoisuus siirretään avatar-olentoon, joka muistuttaa geneettisesti ja ulkoisesti na’vi-kansaa. Pandoraa kolonialistisesti hyödyntävä yhtiö antaa Sullylle salaisen oheistehtävän tutustua na’veihin ja selvittää miten unobtainium-metallin tärkeintä esiintymispaikkaa asuttava heimo voitaisiin karkottaa asuinsijoiltaan kapitalismin ja halvan energian voittomarssia hidastamasta. Sully joutuu yllättäen lähikontaktiin heimon kanssa ja lähempi tutustuminen saa miehen miettimään elämänsä prioriteetit uusiksi.

Neutraalisti ilmaistuna pidin Avatarista aivan älyttömästi. Mielestäni James Cameron lienee elävistä ohjaajista kokonaisvaltaisesti teknisesti taitavin. Hän onnistuu vaikeimmassa eli sen hankalastimääriteltävän ”sydämen” tuomisessa suuriin spektaakkelielokuviin. Cameronin tarinankuljetus on hallittua ja tehokasta eikä siinä keskitytä yksinomaan mainosfilmimäiseen näyttävään pintaan à la Michael Bay vaan henkilöille, niiden väliselle vuorovaikutukselle ja ”tunnepuolelle” annetaan riittävästi tilaa.



Tämä siis minun mielestäni, jotkut tuntuvat näkevän erilaisen elokuvan.  Useimmat valituksista ovat kohdistuneet Avatarin juoneen tyyliin siinä ei ole tarpeeksi yllätyksiä, se on nähty monta kertaa aiemmin, eikö 15 vuodessa saa kirjoitettua ”älykkäämpää” juonta jne. Osaksi nämä valitukset johtunevat elokuvan ennakkohypestä – koska Avatarista on tekniikkansa puolesta puhuttu ennakkoon mullistavana ”gamechangerina”, monet ovat kuvitelleet Cameronin pyrkivän uudistamaan myös elokuvan juonellisen ja temaattisen rakenteen. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan ollut miehen tarkoitus, haastatteluissa hän on kertonut pyrkivänsä tietoisesti tekemään elokuvansa massoille, kaikkien ulottuville ja ymmärrettäväksi. Avatar on ollut Cameronille pitkäaikainen nuoruudessa aloitettu haaveprojekti, joka on saanut inspiraationsa teini-iän genrekirjoista ja -elokuvista.  Avatarin juoni on rakenteeltaan samalla tavalla arkkityyppinen ”vihollisen puolelle joutuva/soluttautuva henkilö vaihtaa puolta”-tarina kuin vaikka Mies hevosena, Pieni suuri mies ja Tanssii susien kanssa -elokuvissa. Myös elokuvan luonnonmukaista elämää korostava tematiikka on arkkityyppistä, samantapaisia teema-asetteluja on esiintynyt esim. lukuisissa anime-elokuvissa ja -sarjoissa, sarjakuvissa, länsimaalaisissa animaatioissa jne. Vastaavanlaisia tiukasti tarinarakenteessa pysytteleviä universaaleja tarinoita on nähty paljon, keskeisimpänä esimerkkinä toki alkuperäinen Tähtien sota -elokuva mutta yhtälailla vaikka valtava nippu vuosien saatossa nähtyjä gangsteri- ja rikoselokuvia kaavoineen.

Miksi Avatar on sitten joidenkin mielestä erikoistapaus? Johtuuko se siitä, että Cameron ei pyrikään naamioimaan elokuvansa universaalia rakennetta? Pitkänä kalliina elokuvana Avatar on leikattu äärimmäisen tiukasti, ns. ohjaajan versiossa lisäpituutta olisi kuulemma ainakin puoli tuntia. Hahmojen syventämiseen ja na’vi-kulttuurin lisäesittelyyn käytetty lisäaika saattaisi aikaansaada joillekin saman vaikutuksen kuin Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien pidennetyt DVD-versiot: elokuvan verkkaisempi tahti ja ”hengitystila” tehostaisivat joidenkin katsojien samaistumista hahmoihin, tunnetiloihin ja teemoihin. En myös allekirjoita Avatarin juonen tai henkilöasetelmien liiallista mustavalkoisuutta muihin vastaaviin genre-elokuviin verrattuna. Kuvatut ihmiset eivät suinkaan ole yksiselitteisen pahoja vaan pikimminkin olosuhteidensa eli lähinnä jättiyhtiön kapitalistisen vääjäämättömyyden vietävinä. “Pääpahis” eli Stephen Langin antaumuksella esittämä Miles Quaritch voidaan tulkita läpeensä pahaksi mutta toisaalta hänetkin voidaan nähdä tiukasti tehtäväänsä suorittavana, omiaan puolustavana sotakoirana, jollaisille tietyissä olosuhteissa syydetään mitaleja ja postitetaan kutsuja linnanjuhliin. Na’vi-hahmoille lisäaika voisi tuoda enemmän syvyyttä. Vaikka Tsu’tey esitetään kuumapäisenä ja Neytiri aluksi vastahakoisena hyväksymään Sully, ovat he silti hyvin rationaalisia ja tottelevat yhteisönsä sääntöjä. Näin kaikki na’vit tässä versiossa ovat loppujen lopuksi vähän turhan rikkeettömiä hahmoja. Toisaalta tämä pikemminkin rikkoo kuin myötäilee arkkityyppistä tarinakaavaa.



Olen hämmästellyt, että jotkut pitävät Avatarin näyttelijätyötä huonona, kun omasta mielestäni kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, aivan erityisesti Zoe Saldana Neytirinä. Uskon soraäänien johtuvan osaksi Hollywood-tyylistä, osaksi rivakasti etenevän tarinan aikarajoituksista ja osaksi arkkityyppisen tarinan tyylittelyistä verrattuna elokuvan muuten realistiseen sävyyn. Osasyynä lienee myös se, että Cameron pyrkii tekemään hahmoistaan ”tavallisia”, samaistumisen kannalta helposti lähestyttäviä ihmisiä, joiden dialogi muistuttaa todellista puhetta suoruudessaan ja epätäydellisyydessään. Pyrkimys on siis pois esimerkiksi Quentin Tarantinon dialogista, joka teatraalisuudessaan tekee hänen elokuviensa seuraamisesta eräänlaista metatason viihdettä eli katsoja pahimmillaan tiedostaa jatkuvasti seuraavansa fiktiivistä tarinaa. Cameron on lähempänä John Carpenterin koulukuntaa, jonka mukaan dialogi edesauttaa tarinankuljetusta eikä pyri kiinnittämään huomiota itseensä.

Avatarin tapauksessa arkkityyppisen tarinan henkilöhahmot eivät varsinaisesti ole tärkeimmässä pääosassa, se rooli on varattu itse kuvatulle maailmalle. Pandora on tähän asti nähdyistä SF-elokuvamaailmoista huolellisimmin rakennettu. Kuun vieras ekosysteemi on suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten, aivan samoin kuin käytetty teknologia. Joitakin tuntuu hämäävän se, että Pandoran luonnossa esiintyy tutunomaisia muotoja kuten ”koiria”, ”panttereita” ja ”hevosia”. Tämä on tietoinen valinta, joka perustuu niin Cameronin haluun antaa yleisölle tarttumapintaa kuin myös tiedeasiantuntijoiden näkemyksiin evoluution samankaltaisista tuloksista maankaltaisessa ympäristössä. Na’veja suunniteltaessa ihmisestä ja tutuista eläimistä suuresti poikkeavista muodoista luovuttiin, koska niihin voi keskivertokatsojan olla vaikea eläytyä. Tunneilmaisut pidettiin tästä syystä ihmismäisinä. Pandoran maailma on hätkähdyttävän vieras mutta samanaikaisesti se tarjoaa katsojille tuttuja kiinnepisteitä ja arkkityyppisiä muotoja, joihin tarttua. Koska todellisia kokemuksia planeettamme ulkopuolisista biotoopeista ei ole, ei myöskään voida varmuudella sanoa, miten mahdollista ja todennäköista tapausta valittu tyyli edustaa.

Kuvattu teknologia tuntuu myös silittävän osaa katsojista vastakarvaan – eikö vuonna 2154 vehkeet olisi paljon futuristisempia? Avatarissa tuotantosuunnittelun lähtökohdaksi otettiin teknologian uskottavuus. Avaruusalukset eivät siis kulje valoa nopeammin, aseet ampuvat luoteja eivätkä säteitä tai plasmaa, kaikki on suunniteltu pulteista alkaen kuvitellun käytettävyyden, ei ulkoisen näyttävyyden kriteereillä. Outoa siis, että jotkut syyttävät elokuvaa liiasta näyttävyydestä sisällön kustannuksella. Lisäksi kuvatussa maailmassa maapallo on kituva resursseista ryövätty maailma, jonka tekninen kehitys on hidastunut. Käytännössä ei löydy monta SF-elokuvaa, joka teknologian ja vieraan ekosysteemin designin puolesta olisi yhtä huolellisesti ja asiantuntevasti suunniteltu kuin Avatar. Suunnittelijoina on ollut maailman ehdotonta kärkikaartia kuten Wayne Barlowe, Ryan Church, Rick Carter, Robert Legato, Robert Stromberg jne. WETA on huolella renderöinyt suunnitelmat realistiseksi 3D-miljööksi. Sama tiukka ote pätee myös elokuvan tiedepuoleen. Kaikki esitetyt ilmiöt on perusteltavissa nykyajan tiedeteorioiden puitteissa. Kaikkein villimmät SF-ideat liittyvät neurologiaan eli tietoisuuden siirto avatar-kehoihin, na’vien ja koko Pandoran ekosysteemin fysiologiset hermoverkkoliitännät ja joukkomieli/”gaia” ovat ilmiöitä, joiden mahdollisuutta on vaikea arvioida mutta nekin on elokuvassa suunniteltu tarkasti. Kaikkien, joiden mielestä Avatarin tiede ei pidä kutiansa kannattaa tutustua nimimerkki Copernicuksen artikkeliin Aint-it-cool-sivustolla – kattavassa katsauksessa käydään läpi elokuvassa nähty tiedepuoli ja tiukalla SF-elokuvamittarilla todetaan sen olevan erinomaisella uskottavuuden tasolla.



Tämä pitkähkö kirjoitukseni, jossa hämmästelen Avatarin vastaanottoa joidenkin ihmisten keskuudessa, on toki pohjimmiltaan turha. Mielipiteet ovat mielipiteitä ja kaikki saavat tietysti olla elokuvista kuten kaikesta muustakin yksityisesti ihan mitä mieltä haluavat. Ongelma syntyy silloin kuin ihmiset ovat elokuvakriitikoita, joiden tehtävä olisi välittää muulle väestölle luotettavaa tietoa siitä, mikä elokuva kannattaisi käydä katsomassa. Esimerkiksi maamme johtavan median eli Helsingin Sanomien arvostelussa Avataria kehuttiin teknisiltä ansioiltaan mutta vähäteltiin sisällön puolesta sanoen, että kyseessä on vain poikamainen seikkailutarina. Elokuva luokiteltiin siis siihen alempaan kulttuuriseen kastiin mihin on SF:n ohella heitetty perinteisesti lasten- ja nuortenkirjallisuus, sarjakuvat, animaatiot ja vaikka popmusiikki. Mutta miksi muodoltaan Edgar Rice Burroghsmaisen seikkailuelokuvan pitäisi olla katsojalle vähempiarvoinen kuin ns. korkeakulttuuri, jos elokuvalla on viihdyttävän seikkailujuonen lisäksi paljon muuta annettavaa? Onko vika juuri viihdyttävyydessä – eikö viihdyttävää elokuvaa voi arvostaa merkittävänä kuin vasta vuosikymmenien viiveellä? Korkeakulttuuria painottavien kriitikoiden ohella myös SF-piireissä tunnutaan pelkäävän viihteen ohella myös ”lapsellisuutta”, jota Avatarin tapauksessa edustaisi elokuvan arkkityyppinen juonikuvio. Miksi sitten arkkityyppisen elokuvajuonen pitäisi olla sen ”lapsellisempi” kuin vaikka jälleen uusi sovitus jostain klassikosta, esimerkiksi Shakespearen näytelmistä? Miksi esimerkiksi oopperassa aina uudet ja uudet versioinnit ja päivitykset oopperaklassikoista hyväksytään itsestäänselvyytenä? Haiskahtaa kaksinaismoralismilta ainakin sellaisissa tapauksissa kuin Avatar eli intohimolla tehdyissä elokuvissa, joiden älyllisesti haastavampi sisältö on tietoisesti istutettu muuhun kuin juonenkäänteisiin. Pitäisikö elokuva arvioida vähempiarvoiseksi vain siksi, että kaikki pystyvät vaivatta seuraamaan sen juonta ja kokemaan sen viihdyttäväksi? Ei minusta.

Toki SF-diggarina riemuitsisin vieläkin enemmän yhtä upeasti toteutetusta genre-elokuvasta, joka vaikuttavan maailmanrakentamisen ja suvereenin teknisen taituruuden lisäksi uudistaisi samanlaisella otteella myös narratiivisia kaavoja. Avatarin menestys kuitenkin saattaa olla juuri se kaivattu piristysruiske, joka antaa Hollywood-ohjaajille vapaammat kädet genre-elokuvien suhteen. Suosittelen Avataria kaikille, jotka haluavat viihtyä elokuvissa ja hullaantua niiden voimasta kuljettaa täysin uuteen, ennennäkemättömään maailmaan.

Markku Lappalainen

34 Responses to “Avatar ja vastaanotto”

  1. J. Ahlroth says:

    Hyvä kirjoitus. Olen paljolti samaa mieltä.

    Avatar on pitkästä aikaa häpeilemättömän iso Elokuva isolla alkukirjaimella.

    Arkkityyppiset tarinat ovat arkkityyppisiä syystä. Niitä rikkoville narratiiveille on paikkansa, mutta niin on myös arkkityyppisille.

    HS:n nettisivuilta löytyy myös toisen kriitikon mielipide elokuvasta, videomuodossa:

    http://www.hs.fi/videot/1135251529657?kategoria=Leffaraati

  2. Markku says:

    Kiitos kommentista – ensimmäinen uudessa blogissa. :-) Katsoin videoarvostelusi ja asiaa puhuit. Vain tuo 3D-puoli – olen nähnyt Avatarin vain 3D-versiona joten en osaa verrata 2D:hen mutta minusta tuntui, että 3D olisi tehostanut immersiota, “paikalla olemisen” tuntua. Lukemani mukaan IMAX-versiossa 3D toimisi vielä tehokkaammin – henk.koht. kokemusta tästä ei siis ole.
    Aloin miettiä, johtuisiko arvostelussasi mainitsemasi Avatarin “fantasiamaisuus” juuri tarinan arkkityyppisyydestä. Olisiko kulttuurimme tottunut siihen, että fantasia voi ja saa olla arkkityyppistä mutta “kovaan” SF-ympäristöön istutettua arkkityyppisyyttä kavahdetaan?

  3. Sari says:

    Ensinäkin kiitos minultakin Jukan synttärilahjasta :-) Meillä oli kanssa oikeasti tosi hauska elokuvailtapäivä ja riitel.. tai siis keskustelimme leffasta pitkään vielä ateriankin ääressä.

    Minusta Avatar on gamechanger 3D teknologian käytössä. Eka 3D leffa jonka olen nähnyt jossa efekti vaikutti luonnolliselta osalta elokuvakokemusta, ei stuntilta. Ja minusta se toimi vielä paremmin niissä kohtauksissa joissa oltiin ihmisten tukikohdassa eikä Pandoran luonnossa.

    Käsikirjoitus oli minusta myös yllättävän tiivis noin pitkään leffaan ja rytmitys toimi ihan mainiosti. Mutta mutta… Minä en ollut koskaan kuullutkaan koko elokuvasta ennen sen Suomen ensi-iltaa joten hypestä olen jäänyt paitsi. Ja oikeasti, en minä Cameronilta oleta mitään erityisen innovatiivista tarinankerronnallisesti. Siitä huolimatta Avatarin paint-by-numbers inkkariseikkailu maustettuna Dyynillä ja Aliensilla oli vaan niin ennalta-arvattava että oli mahdotonta pitää kiinni siitä sense of wonderista ja immersiosta elokuvaan.

    Suurin kritiikkini kuitenkin tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana halinalleliberaalina on kuitenkin se kuinka elokuva esikuviaan noudattaen toimii täydellisenä valkoisen miehen syyllisyysfantasiana. Edgar Rice Burroughsille ja jopa 1980-luvun inkkarilänkkäreille sen vielä aikakauteen vedoten suo anteeksi ja ohittaa, mutta kun elokuva joka on tehty 2009 ja joka sekä esittää alienit/primitiiviset kulttuurit niin stereotyyppisesti kuin Avatar, että kertoo tarinan siitä kuinka valkoinen mies tulee ja parissa kuukaudessa oppii heimon tavat ja taidot, hoitelee päällikön tyttären, ratsastaa hiekkamadolla paremmin kuin kukaan ikinä, ja johtaa primitiiviset heimot voittoon imperialistisista valloittajista niin ihan vaan henkilökohtaisesti kyse on “arkkityypistä” joka voisi vähitellän painua historiaan. Eri ihmisillä on eri nappuloita jotka heittää ulos seikkailusta, minulla se oli tämä.

  4. Markku says:

    Kiitos kommentista, Sari – kivaa, että lahja meni käyttöön. Jokainen tietysti painottaa elokuvien eri puolia omalla arvoasteikollaan, kuuluisitko kenties “juonipainotteisiin” elokuvakatsojiin? Itseäni tosiaan juonen tuttuus ei häiritse kun se on tehty niin avoimesti kuin Avatarissa ja kun kaikki muu on niin kohdallaan. Se on minusta vähän kuin parhaan bändin keikalla eturivissä kuulisi tutun klassikkobiisin soitettuna maailman parhaiten. :-)

  5. Markku says:

    Mietin vielä kommentiasi, lähinnä sitä että vuonna 2009 tehdyn elokuvan pitäisi olla kehittyneempi kuin 80-luvulla. Tämä on itse asiassa sama asia, josta ensimmäistä Tähtien sotaa arvosteltiin sen ilmestyessä 70-luvun “älykkään” Hollywood-tuotannon keskeltä. Avatarin voi tulkita valkoisen miehen syyllisyystrippinä mutta eikö tämä näkemys tuo itse asiassa tarpeettomasti rotukysymykset mukaan? Itse koin Cameronin sanoman olevan yleismaailmallisempi ja ekologisempi kuin rodullinen. Na’vit esitetään ekologisempana ja parempana kulttuurivaihtoehtona, mutta ehkä ei niinkään “jaloina villeinä” (rodullisessa mielessä) kuin “jalona toiseutena” – samanlaisena ilmiönä kuin esim. haltiat Sormusten herrassa.
    Perustarinakaavoja on rajallinen määrä ja minusta olisi ikävää jos niistä osa olisi pannassa siksi, että ne ovat liian tuttuja fiksujen ja kulttuuriin perehtyneiden keskuudessa, tyyliin “tästä lähtien ei enää tehdä yhtään kostotarinaa”. Cameron teki ison ja kalliin elokuvansa kaikelle kansalle, jolloin universaali “vapahtaja”-myyttirakenne on toimiva, turvallinen ja eettisesti puolustettavissa oleva ratkaisu, aivan erityisesti lapsille ja nuorille, joille Avatar voi tarjoilla oman sukupolvensa “Tähtien sodan”. Avatarin menestys osoittaa taas, että myyttirakenteet ylittävät ikä- ja kulttuurimuurit – henkilötasolla niihin tietysti voi ja saa olla ihan kyllästynyt :-)
    Saanemme muuten kohtapuoliin elokuviin sovitukset Marsin sotavaltiaasta John Carterista ja taas uuden version Dyynistä – pitäisikö niiden toivoa päivittävän juonikuvionsa ja asenteensa nykyaikaiseen kuosiin vai säilyvän tiukasti uskollisina lähdemateriaalilleen ja siis arkkityyppisinä? Itse näkisin, että molempia ratkaisuja voidaan puolustaa.
    Ajatus: olisiko Avatar parempi elokuva jos sen lopputaistelu päättyisi toisinpäin eli voittaja häviäisi? “Aikuisempi” elokuva kenties mutta entä parempi?

  6. Sari says:

    Ack, miten minä nyt tämän selittäisin. Ensinnäkin olet oikeassa siinä että minä olen ehkä maailman vähiten visuaalinen ihminen. Minä en näe mielessäni mitään lukiessa, minusta joka ikinen muu asia elokuvassa on tärkeämpää kuin miltä se näyttää ja minusta sarjakuvat olisivat parempia jos niissä ei olisi kuvia häiritsemässä. Minulle elokuvien ja kirjallisten kulttuurituotteiden kuluttajan ylivoimaisesti tärkeintä ovat kiinnostavat henkilöhahmot.

    Mutta en minä niinkään protestoi Avatarin seikkailullisuutta ja juonen ohuutta. (Minä odotan kuolaten uutta Sherlock Holmes leffaa joka lupaa olla alkuteoksille täysin uskotonta aivotonta kohellusta ja man candyä.) Mutta se jota minä en voi antaa anteeksi on että minusta tämä nimenomainen arkkityyppi ei ole universaali vaan hyvin spesifisti länsimainen ja – sanotaan se nyt sitten ihan ääneen – rasistinen. En minä olisi halunnut 1970-lukulaista kivet tipuu kaikki kuolee loppua, mutta minusta olisi ollut kiva jos elokuva ei olisi taas korostanut sitä kuinka ei-länsimainen yhteiskunta aina tarvitsee sen valkoisen sankarimiehen joka on kaikessa vaan niin paljon parempi ja haluttavampi pelastamaan elämäntapaansa. Tämä oli minulla se kamelin selän katkaisija.

  7. J. Ahlroth says:

    Mutta Sari, eikö se valkoinen sankarimies loppujen lopuksi pelastanut länsimaisen elämäntavan – osoittamalla, että heidän “hulluutensa” voi parantaa?

    Tai siis meidän.

  8. Markku says:

    OMG, mitä sitten merkitseekään kun Avatarissa valkoinen mies muuttaa itsensä tieten tahtoen siniseksi! 😀
    Jotenkin vierastan rotutematiikan pohtimista Avatarin yhteydessä (heh,olisihan pääosassa voinut yhtä hyvin olla vaikka Will Smith). Enemmän näkisin siinä kommentteja monikansallisesta (ja monistellaarisesta) kapitalismista vs. kestävä luonnonmukainen elämäntapa.

  9. Sari says:

    Mutta kun ei ollut Will Smith tai vaikkapa Graham Greene. Silloin olisi elokuva ollutkin paljon kiinnostavampi. Tää nyt vaan on niitä juttuja jotka ihmiset kokee erilailla. Minusta rotukysymys on oikeasti aika keskeinen Avatarissa. Paitsi että Na’vikulttuuri ja estetiikka on täysin poimittu maan heimokulttuureista, Na’veja esittävät näyttelijät ovat mustia. (Zoe Saldana, C.C.H Pounder, Laz Alonso, Peter Mensah, poikkeuksena cherokee Wes Studi). Eli minä en pystynyt näkemään Na’veja mitenkään alieneina vaan selkeästi maan kulttuurien representaatioina.

    Tässä vaiheessa kotoista post-elokuvakeskustelua Jukka nosti jo kädet ilmaan ja huusi “ne on SINISIÄ!” Joten ehkä säästän teidät niiltä ongelmilta mitä minä koin elokuvan vammaiskuvassa ja Na’vien kehonkuvassa puhumattakaan siitä mitä ongelmia Sigourney Weaverin valitseminen juuri tähän rooliin minun sairaissa pienissä aivoissani sai aikaan :-)

  10. Markku says:

    Mutta ajatteles miten elokuvaa olisi voitu tulkita jos pääosassa olisi oikeasti ollut musta mies. “Musta mies” pettää lajikumppaninsa liittyäkseen muitten “mustien” heimoon (tms.). Alkaa ahdistaa… :-)

  11. J. Ahlroth says:

    Yritin edellisessä kommentissani sanoa, että tätä arkkityyppistä tarinaa ei ole pakko lukea sillä tietyllä tavalla. Sillä, jolla Sari sitä lukee, sillä perus-postkolonialistisella kriittisellä tavalla.

    Siis sillä, joka näkee tähänkin kätkettynä länsimaisen valkoisen miehen erinomaisuuden, ja lukee elokuvan piilosanoman olevan päinvastainen kuin sen ilmiasu.
    Eli tulkitsee oireen takana olevan trauman – sillä siitähän tällaisessa tulkinnassa on kyse. Tämä lukutapa on myös sidoksissa tiettyyn kulttuuriseen kehykseen.

    Lähtisin lukemaan elokuvaa nimenomaan avatar-tekniikan kautta. Markun OMG-huudahdus on juuri se kaikkein olennaisin havainto, kun luetaan tämän arkkityypin tätä versiota.

    Valkoisen miehen hulluuden parantaminen edellyttää toiseksi tulemista. Perinteisessä lännentarinassa, kun cowboysta tulee intiaani, pohjana on jonkinlainen perusihmisyys. He jakavat jo sen, joten siksi länkkäristä voi tulla inkkari. Ongelma on silloin siinä, että tämä perusihmisyys määrittyy loppujen lopuksi valkoisen miehen näkökulmasta.

    Avatarissa olennaista on tekniikka. Tekniikan avulla ihminen voi tulla toiseksi, vieraaksi, na’viksi, intiaaniksi.

    Tätä ei mielestäni ole hedelmällistä lukea *vain* uutena versiona siitä vanhasta tarinasta. Tässä versiossa länsimaisella valkoisella miehellä on käsissään välineet *oman* hulluutensa parantamiseen.

    Siinä missä todelliseen historiaan kytkeytyvä lännen narratiivi käsittelee kolonialistista syyllisyyttä, tällainen tieteisfantasia on ennemminkin toiveikas ja idealistinen.

    Luulen, että juuri siitä syystä moni myös inhoaa sitä. Cameron on liian vähän kyyninen ollakseen cool

  12. Markku says:

    Säkenöivästi ilmaistu, Jussi – allekirjoitan täysin. Uskon samoin, että tarinan miljööllä ja muilla puitteilla on merkityksensä siihen miten tarinaa tulisi tulkita, samantyyppinen narratiivi voi SF-ympäristössä saada erilaisia merkityksiä kuin historiallisessa ympäristössä. SF:n moodit voivat sitten olla mitä vaan utopistisista dystopisiin. Mielestäni Avatarissa kuten Cameronin muissakin elokuvissa suhtaudutaan teknologiaan varsin arvoneutraalisti eli työkaluna, jota voidaan käyttää yhtälailla niin hyvään kuin pahaankin. Avatar-teknologia esitetään muusta teknologiasta poiketen “transkendenttisessa SF-moodissa” eli se tarjoaa päähenkilölle mahdollisuuden vapautukseen niin omasta invaliditeetistaan kuin ahdistavasta asemastaan kapitalistisen koneiston rattaana.
    Huomiosi siitä, että (esim. tietyssä osaa fandomia ja tiettyjen kulttuurisnobien keskuudessa) Cameron ei ole enää cool , koska on hairahtunut idealismiin ja toiveikkuuteen osuu naulan kantaan. Minusta juuri tällainen pakkokyynisyys on yksi keskeisimmistä asioista, joka kulttuurikeskustelussa on päin Mordoria. Jotta jokin kulttuurituote olisi hyvä “aikuisten oikeasti” sen pitäisi olla vähintään realistinen ja kyyninen ja mieluummin vielä naturalistinen ja nihilistinen. Does not compute. Ei voi hyväksyä.

  13. Mlop says:

    Heh, olin kirjoittamassa laajemmin, mutta tajusin, että vastaukseni olisi ollut aika tarkalleen sama kuin Sarilla.

    Kysymys ei ole siitä, että leffan pääosassa olisi *voinut* olla vaikka Will Smith – kun ei ollut. Kaikessa teknologisen toiveikkuuden sanomassaankin tässä Tarzanin, Viimeisen Samurain, Dyynin ja Tanssii Susien kanssa -ketjun jälkeläisessä toistuu tarkalleen yksi sanoma: valkoinen mies oppii muutamassa hetkessä natiiveja paremmaksi jopa natiivina olemisessa ja pelastaa natiiviparat, nämä kun eivät siihen ilman valkoista messiastaan pysty.

    Toki protagonistina toimiva valkoinen messias kaikissa näistä tarinoista omaksuu samalla natiivien elämäntavat kuin takkia vaihtaisi – oli omaksumisessa sitten kyse teknologisesta vippaskonstista tai luontaisesta opiskelusta.

    M

  14. Markku says:

    En itse koe, että Avatar mitenkään korostaa päähenkilönsä “valkoisuutta”, varsinkin kun kuvattu palkkasoturi- ja tiedemiesyhteisö on niin ilmeisen monikulttuurista sakkia. En siksi ymmärrä miksi Avataria pitäisi tulkita hanakasti rotunäkökulman kautta. Onko “valkoisuus” vielä nykyään automaattinen “arvovamma”? Eihän päähenkilö ole homoseksuaalinenkaan mutta ei kai elokuvaa silti pitäisi tulkita homo-oikeuksia polkevana? Päähenkilöhän on na’vien parissa kovassa treenauksessa kuukausia joten ihan lyhyestä ajasta ei ole kyse. On myös varsin luontevaa, että syntyjään ihmisenä ja ammatiltaan sotilaana Jake tuntee na’veja paremmin ihmisten ajatustenjuoksua, kulttuuria ja sotateknologiaa ja lisäksi hänellä on sisäpiirin “tiedustelutietoa”, jota na’veilla ei ole. Elokuvassa ei mitenkään anneta ymmärtää, että na’vit olisivat jotenkin “kädettömiä” ihmisiä vastaan taistellessaan – päinvastoin, miestähän kaatuu kuin heinää. Lisäksi ihan loppuratkaisussa Neytirillä on ratkaiseva rooli. Vaikka tarinarakenne on “vapahtaja”-myyttimäinen, mielestäni Jakea ei Avatarissa nosteta varsinaiseen vapahtajarooliin. Näkisin, että loppupeleissä hän pikemminkin toimii kahden kulttuurin välillä sillanrakentajana, joka raivaa hankalat kapitalistis-imperialistiset esteet (väkivalloin) ihmisten ja na’vien yhteisymmärrystä häiritsemästä.

  15. Mlop says:

    Valkoisuus korostuu suhteessa sinisiin natiiveihin. Ja rotunäkökulmahan on kirjoitettu tarinaan sisään eksplisiittisesti asettamalla miehittäjät ja alkuperäiskansa suoraan vertailusuhteeseen.

    Eikä valitukseni ollut siitä, että Jake tuntisi *ihmiset* paremmin kuin Nav’it, vaan siitä, että Jake muokkautuu parissa kuukaudessa natiiveja paremmaksi *natiivien omissa* puuhissa. Vaikkapa keksimällä minuutissa, miten tehdä messiaaninen tempaus jonka vain muutama Na’vi on historian aikana onnistunut tekemään. :)

  16. Markku says:

    Toisin kuin monessa muussa saman arkkityypin tarinassa mielestäni Avatarissa “valkoisuus” pikemminkin ei korostu suhteessa alkuperäisväestöön mm. siksi, että tarinassa päähenkilö avatar-teknologian avulla muuntuu myös ulkoisesti heidän kaltaisekseen. On tietysti ihan selvää, että Jake on tarinassa sankari ja siis poikkeusyksilö. Hän tekee sen, mihin yksikään ihminen aiemmin ei ole pystynyt eli pääsee sisälle na’vi-yhteisöön – tämäkin onnistuu yksinomaan Eywan avustuksella eli Pandoran “keskusäly” hyväksyy hänet. Jaken erikoisasema perustellaan miehen taustalla sekä myös hänen tilanteellaan. Hän on jo lähtökohtaisesti ulkopuolinen, sekä palkkasoturien että tiedemiesten vähättelemä. Petettyään uuden yhteisönsä eli na’vit, Jakella ei ole enää mitään hävittävää vaan laittaa pakon edessä kaiken ns. yhden kortin varaan. Toruk talttuu kun asiaan suhtautuu ulkopuolisen ennakkoluulottomasti ja ulkopuolisen epätoivoisesti. Tässäkään tapauksessa Jake ei tosiaan ole ainutkertainen “messias” vaan na’veissa on ollut aiempiakin torukilla lentäneitä. Jo ylipitkän elokuvan tiukka leikkaus saattaa luoda mielikuvia, joita ei alunperin ole tarkoitettu eli Jaken pitkä koulutus na’vien ja tiedemiesten taholta voi tuntua varsin lyhyeltä. Samoin voi tuntua siltä kuin hän keksisi Torukin kesyttämisen minuutissa mutta elokuvassa ei mielestäni mainita milloin hän on ideansa kehittänyt. Kuten mainitsinkin pitempi versio ja “hengitystila” tekisi epäilemättä hyvää samaan tapaan kuin Sormusten herroissa.
    Olen edelleen sitä mieltä, että rotunäkökulman (tyyliin “valkoinen”, “musta” jne.) soveltaminen Avatariin on heikosti perusteltua. Ihmiset lajina ja heidän kapitalistinen kulttuurinsa kyllä rinnastetaan na’vien henkilöimän ekologisen vaihtoehdon kanssa mutta en näkisi tätä mitenkään rasistisena.

  17. J. Ahlroth says:

    Eipäs juupas -osasto kolkuttaa.

    Painotan edelleen, Markun tavoin, avatar-tekniikan roolia.

    Ja eihän kyse ollut siitä, että ihminen tuli paremmaksi kuin na’vit näiden omassa hommassaan. “Sheik Sulii” kun oli ihmisen ja na’vin dnan yhdistelmä.

    Pyhä dikotomian ylitys!

  18. Mlop says:

    Nähdäkseni on vain turhan helppo keksiä vaikka mitä uskottavia ja perusteita sille, miksi Jake Sullyn tarina ei olisi valkoinen messiassatu – mutta se vaatii, että *keksii* näitä perusteita ja jättää huomiotta sen, mitä valkokankaalla tapahtuu ja mitä katsojalle suoraan kerrotaan. Kuten Torukin kesytys, jossa Sullyn “ulkopuolinen ennakkoluulottomuus” kiteytyy siihen, että hän tajuaa (päinvastoin kuin kaikki paitsi *viisi* natiivia koko historiassa) että oho, jos lentäisikin vähän Torukin yläpuolella, kun se ei tajua katsella sinne.

    Tuo Sullyn koulutuksen nopeushan puolestaan ei tule mielikuvana elokuvan leikkauksen kautta vaan suoraan dialogissa ilmoitettuna aikana.

    Mutta mutta, tämä tosiaan mennee joo-ei-vänkäämiseksi, ehkä pitänee vain hyväksyä tähän “agree to disagree” -tilanne. :)

    Ihan loppuhuomiona, Annalee Newitziltä löytyy varsin hyvä kirjoitus aiheesta: http://io9.com/5422666/when-will-white-people-stop-making-movies-like-avatar

    “But it is nevertheless a story that revisits the same old tropes of colonization. Whites still get to be leaders of the natives – just in a kinder, gentler way than they would have in an old Flash Gordon flick or in Edgar Rice Burroughs’ Mars novels.”

    M

  19. J. Ahlroth says:

    Newitz kirjoittaa ihan näppärästi samat ajatukset kuin täälläkin on esitetty.

    “Alienit alieneina”on hyvä lähtökohta, mutta vaikea toteuttaa – varsinkin elokuvassa.

    Newitzin ensimmäinen kommentaattori osuu samaan ajatukseen, jota itsekin olen aiheesta pyöritellyt. Että tämä halu lukea nämä tarinat aina tällä tavoin on itsessään ilmaus siitä samasta syyllisyydentunteesta, josta näitä tarinoita syytetään.

  20. Markku says:

    Olen taas samaa mieltä kanssasi Jussi ja pitkälti myös “gigshaftin” kommentin kanssa. Ongelma näissä rotusyyllisyyskuvioissa on, että niitä on mahdoton välttää. Esim. jos pääosassa olisi vaikka se Will Smith, hänet voitaisiin tulkita “token” rotuhenkilöksi (Star Trekiä syytellään aina tästä) tai koko juttu tulkitaan yritykseksi peittää elokuvaan syvemmälle istutetut rotuasenteet tms.
    Mlop, väitit, että “keksisin” perustelujani omasta päästä mutta ainakin minusta valtaosa perusteluistani on hyvin selvästi esillä elokuvan narratiivissa ja rakenteessa. Esim. minusta elokuvassa tehdään selväksi, että Jaken torukin kesytys perustuu varsin löyhään ja potentiaalisesti vaaralliseen “teoriaan”, jota ei kokeilisi kuin epätoivoinen henkilö, jolla ei enää ole muita vaihtoehtoja. Turhaa lienee jatkaa vääntöä rotuaiheesta kuten myös sellaisista aiheista onko kuukausien treenaminen pitkä vai lyhyt aika. Ainakin tässä vaiheessa pysyn näkökannassani eli Avatar on arkkityyppistä rakennetta käyttävä elokuva, joka muun muassa käsittelee myös kolonisaatiota – ekologisessa mielessä. Minusta kyseessä on koko ihmiskunnan yhteinen syyllisyystrippi ei siis “valkoinen tuhoaa ja riistää, musta vaalii ja elää ekologisesti” -kuvio. Cameronin sanoma on minusta siis yleisemmällä, planetaarisella tasolla eikä sillä ole väliä minkä värinen iho kullakin sattuu olemaan – eikä sillä onko kaksi- vai kolmimetrinen, hännätön vai hännällinen. Ollaan siis eri mieltä.

  21. Antti_O says:

    Sinänsä hassua, että kukaan ei ole miettinyt sitä asiaa, että luultavastikin nämä Na’vit eivät ole Pandoran alkuperäisiä asukkaita. Na’veilla on ihmismäiseen tapaan kaksi silmää ja kaksi kättä – kun taas kaikilla muilla Pandoran otuksilla oli kaksi silmäparia ja kolme raajaparia (niillä lintusillakin). Tuli heti mieleen, että nämä jättistrumffit olisivat geneettisesti Pandoran oloihin muokattuja kolonialisteja. Olinkin vähän pettynyt kun tähän suuntaan ei sitten viitattukaan.

    Ja hyvä elokuva se oli.

  22. Markku says:

    Avatarin hillittömän menestyksen myötä on näillä näkymin luvassa kaksi jatko-osaa joten ehkä niissä… :-)

  23. Antti_O says:

    Hmmm… ihmiset ja Na’vit ovatkin jonkin vanhan muinaisen supersivilisaation jälkeläisiä ja sitte nämä esi-isä isot möröt ovat tulossa takaisin ja ihmiset ja Na’vit yhdistävät voimansa pistääkseen mörköjä lättyyn.

    Ihan kuin joku animesarjanjuoni (Tengen Toppa Gurren Lagann), mutta taasen kerettiläisesti kysäisen eikös kukaan muu huomannut vahvoja yhtäläisyyksiä Avatarin ja Prinsessa Mononoken välillä?

  24. Markku says:

    Toki, Mononokessahan tutkitaan ihmisen monisyistä suhdetta luontoon ja Avatar puhuu ekologisen ja harmonisen luontoasenteen puolesta. Mononoke ei ainakaan näin äkkiseltään vaikuta minusta yhtä avoimen arkkityyppiseltä kuin Avatar mutta kyllähän siinäkin Ashitaka pääsee kokemaan niitä mystisempiä luontoulottuvuuksia, keisarin voisi rinnastaa Avatarin yhtiöön jne. Tarkoititko kenties joitain muita yhtäläisyyksiä temaattisten lisäksi?

  25. Antti_O says:

    Minä en siis nähnyt yhtäläisyyksiä Mononoken ja Avatarin kanssa ihan suoralla juonitasolla, vaan temaattisella luonnonarvostus/tuhoaminen -tasolla. Ja myöskin tämmöisiä merkittäviä yksityiskohtia: taianomainen metsä hirviöineen, villityttö metsässä ja jumalattoman (oho… pun intented) iso jumalpuu.

  26. J. Ahlroth says:

    Babeknabelissa on uusi kierros käynnissä.

    http://babeknabel.fi/

    Aikamoista.

    Tästä voi jatkaa lukemista.

    http://www.thevalve.org/go/valve/article/avatar_the_film_thats_good_for_somebody_else/

  27. Markku says:

    Kiitos linkeistä. Valven kirjoituksissa oli minusta ihan kiinnostavia ajatuksia mutta aika lailla myös ihan hirveää tuubaa. Esimerkiksi Gerry Canavanin näkemys Avatarin tieteen uskottavuudesta oli erinomaisen perustelematon. Joseph Kugelmassin näkemys Avatarista elokuvana, joka on “hyvä jollekulle muulle” on aikamoista laput silmillä taistelua yleistä kulttuuria vastaan. Aaron Badyn teksti oli taas hyvä osoitus siitä miten rotu- ja kulttuuriajatuksia ja -asenteita voidaan projisoida mihin tahansa kulttuurituotokseen, suurimmaksi osaksi olin hänenkin kanssaan eri mieltä. Itse luokittelisin Avatarin elokuvaksi, jonka yläpuolelle snobit älyköt pyrkivät asettautumaan keinolla millä hyvänsä – ja tietysti siksi, että kyseessä on niin iso, massoja viihdyttävä kulttuuritapaus.

  28. Antti_O says:

    Tuon Valveen jutuista tuntui paistavan sellainen filosofia, että Avataria voidaan käyttää työkaluna peilaamaan omia mielipiteitä ja käsityksiä tuki se niitä oikeasti tai sitten ei. Juuri nämä rotu- ja kulttuurijutut lähinnä loksauttivat suun auki (jossakin muuallakin minä niihin törmäsin). Tai sitten minä en vain ymmärrä amerikkalaisten (lähinnä niitä ne tuntuivat olevan)kulttuurikäsityksiä ja traumoja.

  29. exAcle-tool says:

    Kiitos mielenkiintoinen blogi

  30. Markku says:

    Kiitos kommentista :-)

  31. J. Ahlroth says:

    Mutta on kyllä aika hitaasti päivittyvä, tämä blogi…

  32. Markku says:

    Heh, totuus täytyy tunnustaa. Päivitystä on toki luvassa kunhan monirintamaylityöllistystilanteemme hieman helpottaa eli toivottavasti varsin pian – kiitos vain hoputuksesta :-)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *