Transformers: Dark of the Moon -arvostelu

 

Michael Bayn ensimmäinen Transformers-elokuva oli aikoinaan positiivinen yllätys. Miehen aiempi tuotanto ei antanut lupaa odottaa toimivaa SF-elokuvaa mutta sellainen kuitenkin saatiin. Tosin kyseessä oli tyhmä, lapsellista huumoria tulviva mekastava actionpläjäys mutta erittäin viihdyttävä sellainen. Jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen oli sitten eri maata: tyhmä, lapsellista huumoria tulviva mekastava actionpläjäys jälleen mutta niin hajanainen ja epätasainen, että viihdyttävyysarvot jäivät saavuttamatta. Useita syitä jatko-osan kehnouteen on esitetty – Hollywoodin käsikirjoittajien lakon vaikutus lienee niistä uskottavin. Nyt Transformers-sarja yrittää nousta raunioista siivilleen Dark of the Moon -osan myötä. Millainen on lopputulos? Aivan: tyhmä, lapsellista huumoria tulviva mekastava actionpläjäys. Mutta viihdyttääkö se?

 

 

Kolmas robottiautoelokuva alkaa vaikuttavalla välähdyksellä Autobot- ja Decepticon-robottien sodasta ja siirtyy samantien taitavasti rakennettuun, hauskaan takaumaan vuodesta 1961, jolloin supervallat havaitsivat Kuuhun putoavan jotain. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kuukilpajuoksussa oli siis pohjimmiltaan kyse siitä kuka ensimmäisenä pääsee tutkimaan muukalaisrobottien alusta. Tyylikkäästä takaumasta siirrytään nykyaikaan “parhaaseen” Michael Bay -tyyliin leikkaamalla lähikuvaan kauniin naisen keinuvasta pehvasta. Tyhmää ja lapsellista – Check, mutta myös varsin huvittavaa ainakin tällaisen low brow-arvostelijan mielestä.

 

 

Shia LeBeoufin antaumuksella esittämä Sam Witwicky on tässäkin osassa tavallisen nuoren miehen elämään liittyvien paineiden ohella kauniiden naisten, rasittavien vanhempien, ahdistavien agenttien ja holtittomien avaruusrobottien kurimuksessa. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että nyt ei sorruta aivan samanlaisiin ylilyönteihin kuin kakkososassa. Esimerkiksi vanhemmat pysyvät vain kevyenä taustakuviona eikä tällä kertaa esitetä yhtä helppoa kohdetta rasismisyytöksille kuin Mudflap ja Skids-robotit. Megan Fox otti internetissä ohjaaja Bayn kanssa yhteen ja Foxin esittämä Micaela on siten historiaa. Samin elämän uusi nainen Carly (Rosie Huntington-Whiteley) on vahvatahtoinen uraohjus ja toimii mainiosti elokuvan popcornintuoksuisessa maisemassa.

 

 

Melkein kaikki vanhat naamat kuten agentti Simmons (John Turturro) ja sotilaat Lennox (Josh Duhamel) ja Epps (Tyrese Gibson) palaavat. Turturron Simmonsin kanssa ihastuttavan/ärsyttävän pöhkön tittelistä kilpailee tällä kertaa itse John Malkovichin huvittavasti vetäisemä Bruce Brazos. Toinen uusi ja yllättävän kovatasoinen näyttelijävalinta on Frances McDormand tiedustelupalvelujohtaja Mearingin roolissa. Erityismaininnan suorituksestaan ansaitsee toki Leonard Nimoyn eli itse Spockin ääninäyttelemä Sentinel Prime, niin ja tietysti Buzz Aldrin, joka näyttelee itseään. Tämäkään Transformers-elokuva ei toki tarjoa näyttelijöille tilaisuutta kehittää mitenkään syvällisiä tai vaikuttavia roolisuorituksia mutta ilman perusvakuuttavia, jämerän läsnäolevia näyttelijätöitä tämäntyyppinen elokuva ei toimisi ollenkaan.

 

 

Yllättävästi Transformers: Dark of the Moonin parhaita puolia on käsikirjoitus. Tarina onnistuu sitomaan edellisten elokuvien irrallisia lankoja yhteen ja kasvattamaan aiemmin määritellyn Transformers-maailman temaattisia paukkuja. Elokuvan tarinankerronnassa on edelleen vikansa mutta käsikirjoitus ei tällä kertaa ole samalla tavalla syyllinen kuin kakkososassa. Asia nyt on vain niin, että Michael Bay ei ainakaan vielä osaa eikä ole koskaan ennenkään osannut keskittyä elokuvissaan riittävästi suurien tarinankaarien kerrontaan. Toki hänen elokuvissaan toiminta eskaloituu ja tuhon määrä kasvaa loppua kohden mutta varsinainen “miten A:sta päästään B:hen”-kerronta töksähtelee. Tämä on harmi, sillä jos se olisi kunnossa, Bay saattaisi hyvinkin nousta spektaakkelielokuvien ohjaajien sarjassa James Cameron- tai Steven Spielberg-luokkaan.

 

 

Bayn tarinankuljetuksen puutteita onneksi paikkaa hänen obsessiivinen hinkunsa hinkata jokaisen otoksen, erityisesti toimintaotoksen detaljeja siihen malliin, että kaikki action muuttuu sarjaksi toinen toistaan hehkeämpiä money shotteja. Dark of the Moonin toiminta ja aivan erityisesti lopputaistelu venyttävät taas elokuvakankailla nähtyjen tuhosinfonioiden rajoja. Chicago menee tuhannen päreiksi – ekstaattinen tuho on isompaa ja sitä on enemmän kuin koskaan ennen.

 

Elokuva on kuvattu aitona 3D:nä ja kolmas ulottuvuus toimii enimmäkseen hienosti. Bay on ilmeisesti huomioinut toimintakohtauksissa 3D:n vaatiman “silmän tottumisajan”, koska niissäkin pysyy yleensä hyvin kärryillä. Tosin nopeimmissa leikkauksissa voi olla vaikea tunnistaa eri robotteja toisistaan mutta eipä sekään mäiskeessä suuremmin haittaa.

 

 

Summa summarum: Transformers: Dark of the Moon on hyvä Transformers-elokuva, sillä se onnistuu tekemään tyhmästä, lapsellista huumoria tulvivasta mekastavasta actionpläjäyksestä erinomaisen viihdyttävän. Koska käsikirjoitus on tiukka, pahimmat lapsekkuudet karsittu, uudet henkilöhahmot mainioita ja toiminta ja tuho ällistyttäviä, on itse asiassa kyse sarjan tähän asti parhaasta osasta. Suosittelen viihdettä kaipaaville.

 

Markku Lappalainen

 


Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *