Janelle Monáe The Roundhousessa 1.3.2011

 

“Good evening androids, aliens and good citizens of Metropolis. This is android number 57821 known to the Droid Control as Cindi Mayweather but known to you as The Archandroid.” Janelle Monáen konsertin aloittaneessa videossa tehtiin selväksi, että Lontoon The Roundhousen kuuluisalle lavalle ei ollut astumassa Janelle Monáe Kansas Citystä, New Yorkista ja Atlantasta vaan hänen androidi-alter egonsa Metropoliksesta.

 

 

Janelle Monáen Metropolis on samannimisestä Fritz Langin vuoden 1927 SF-klassikkoelokuvasta osittain ammentava kunnianhimoinen konseptiteos. Se kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jossa alistettu orgaaninen androidirockstara Cindi Mayweather rakastuu sääntöjen vastaisesti ihmisziljonääriin. Androidi Cindi siirtyy ajassa taaksepäin vapauttaakseen tulevaisuuden Metropolis-yhteiskunnan sorron ikeestä.

 

 

Monáe pärähti lähinnä Pohjois-Amerikkalaisen yleisön tietoisuuteen ensimmäisen julkaistun EP:nsä Metropolis: Suite I (The Chase) myötä vuonna 2007. Tämä ensimmäinen osa science fiction -teemateoksesta huomioitiin Grammy-nimityksillä. Laajempaa huomiota Monáe sai kuitenkin Metropolis-teoksen osien kaksi ja kolme myötä, jotka julkaistiin viime vuonna The ArchAndroid (Suites II and III) -CD:nä. Minun ja ilahduttavan monen musiikkikriitikon mielestä musiikkiperinteissä myyränä möyrivä, yllättävästi rönsyilevä, tyylistä toiseen luontevasti virtaava The Archandroid oli vuoden 2010 paras levy. Toki muitakin erinomaisia levyjä tuli ulos kuten se Arcade Firen The Suburbs – mitään yhtä yllättävää, uudistavaa ja virkistävää en silti ole onnistunut viime vuodelta kuulemaan. Ennakko-odotukset Monáen konsertin suhteen olivat siis aikamoiset.

 

 

The Roundhousen ovella järkkärini ohjattiin ystävällisen jämäkästi narikkaan mutta vaimon kätkemä pokkari sai jäädä. Viisisataa hyvin eri ikä-, rotu- ja sukupuoliryhmiä edustavaa ihmistä pakkautui tiiviisti mutta varsin kohteliaasti loppuunmyydyn kulttuurikehdon pyöreään saliin. Lämppäriaktina CocknBullKid eli Anita Bley esitti uskottavasti kasarityylistä rockpoppia. Hyvän setin jälkeen tunnelma oli jo tiivistynyt ja silinteripyttyisen viiksivallutirehtöörin tullessa lavalle esittelemään Janelle Monáen yleisöä huudattamalla lyhytkin odotus tuntui piiiitkältä.

 

 

Arkkiandroidi päätti esittelyvideonsa repliikkiin: “Our time is now and we have one and only one commandment. You will dance or die”. Bändi alkoi soittaa Dance or Die -biisiä, kolme kaapuunpukeutunutta hahmoa tanssi selin yleisöön lavan keskellä. Janellen laulu kuului mutta naista ei näkynyt, kunnes yhden kaavun alta paljastui tuttu hattaratukka ja smokki. Janelle tempaisi heti alkuun kolme The Archandroidin  aloitusbiisiä (neljä jos Overture lasketaan) yhteen putkeen tajuttomalla energialla. Latausta nosti erittäin tiukka bändi, joka ei vain soittanut taitavasti vaan teki myös parhaansa pysyäkseen mukana Monáen hengästyttävässä liikkeessä.

 

 

Soittajat pukeutuivat tavan takaa erilaisiksi hahmoiksi. Lavalla nähtiin hillumassa kaikenlaista hiihtäjää kuten nunnia, rabbeja ja jopa zombeja – meininki toi hyvällä tavalla mieleen The Flaming Lipsin keikat. Screenillä nähtiin teemaan sopivia videopätkiä mm. Langin Metropoliksesta ja muista vanhoista elokuvista. Tiukasti bailaavan bändin lisäksi saatiin nauttia ilmapallovyörystä ja sankasta konfettisateesta.

 

 

Alkupuolen äänentoisto kärsi pienistä miksausongelmista, jotka onneksi saatiin kuriin kun Janelle esitti koko konsertin hiljaisimman kappaleen, upean sovituksen Charlie Chaplinin Smilesta. Harva pystyy esittämään tämän klassikon niin vakuuttavan koskettavasti kuin Monáe. Uskon, että tässä vaiheessa viimeisetkin epäilevät tuomaat kokivat kääntymyksen ja ymmärsivät katsovansa ei coca-cola-the-real-thingiä vaan erittäin lahjakasta ja aitoa artistia. Konsertin loppupuoli toi tähän uskoon kappale kappaleelta lisätodistusta.

 

 

Sincerely, Janen musikaalitrippailusta Wondalandin pirtsakkuuteen, Mushrooms & Rosesin psykedeliahäröilystä Oh, Makerin eteeriseen soulpatetiaan – kaikki suurella sydämellä, latauksella ja taidolla. Sitten peräkkäin hittejä: Cold War ja Tightrope. Kineettisessä musiikkikurimuksessa hattaratukka purkautui hienosti. Yleisön mylviessä pieni hengähdystauko ja taas lavalle. Ensimmäisenä encorena onneksi saatiin vain toisinaan esitettävä mahtava Many Moons. Konsertin lopetti maaninen yleisökontrollin mallioppitunti nimeltä Come Alive (The War of the Roses), Pt. 2. Janelle ja bändi pistivät hienosti koko The Roundhousen yleisön ensin laulamaan, sitten istumaan lattialle ja lopuksi riehaantumaan – ah, auvoa! Yleisö oli pähkinöinä ja niin olimme mekin.

 

 

Come Aliven jälkeen pärähti soimaan Jimi Hendrix ja suurin osa väestä tanssi jo tiensä ulospäin. Jäimme odottelemaan jälkipoltteessa konfettikasoissa tanssivien ihmisten kanssa ja kannatti: Monáe ja bändi tulivat vielä lavalle kiittämään yleisöä keikasta ja päättyvästä kiertueesta. Bändi esiteltiin ja Janelle lahjoitti konsertin aikana lavalla maalaamansa taulun onnelliselle yleisön joukosta poimitulle syntymäpäiväsankarille. Sitten konsertti oli ohi ja kaikki harvinaisen tyytyväisiä – aivan mieletön keikka! The Roundhouse sai lisätä mm. Pink Floydin ja Led Zeppelinin tähdittämään ansiolistaansa uuden klassikkokonsertin.

 

 

Janelle Monáe ei ole pelkästään loistava säveltäjä ja laulaja vaan myös armoitettu esiintyjä, joka tuntuu lavalla kanavoivan artistien parhaimmistoa kautta historian – James Brownista ja David Bowiesta Michael Jacksoniin ja Princeen kuitenkin niin, että lopputulos on selkeästi uudenlaista ja omaa. Ei sieluttoman rakennettua gaga-poppia vaan aitoa soulia, R&B:tä, funkia, jazzia, glam-rockia, progea ja poppia ihastuttavan ilmavana yhdistelmänä. Vahvaa musiikkia tukee vielä Monáen tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttava vilpitön sanoma.

 

 

Omalla kokemuslistallani Monáen The Roundhousen konsertti nousi kirkkaimpaan kärkeen mm. The Policen, Peter Gabrielin, R.E.M:in, Frank Zappan ja muiden todellisten suuruuksien keikkojen rinnalle. Viehättävän ujoja ja aitoja kiitoksia todistaneena uskon, että Monáen androidi-imago lienee osaksi luonnollisen ujon henkilön tapa saada itsestään kaikki irti lavalla ja muutenkin työssään. Ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä, etteikö androideista ja muista science fiction -aiheista laulaminen olisi juuri sitä mitä Monáe itse haluaa. Monáesta voi hyvin tulla yksi musiikkihistorian suurista staroista, tätä nykyä hän on jo häikäisevä artisti ja väsyttävälle MTV-pehvanheilutukselle hienon vaihtoehdon tarjoava roolimalli.

 


Lontoon setlist

Preshow-biisi: Stevie Wonder, Higher Ground
Suite II Overture (Archandroid-video)
Dance or Die
Faster
Locked Inside
Smile
Sincerely, Jane
Wondaland
Mushrooms & Roses
Oh, Maker
Cold War
Tightrope
Encore
Many Moons
(An Emotion Picture in WondaVision Emotion Picture High Fidelity video)
Come Alive (The War of the Roses), Pt. 2
Aftershow-biisi: Jimi Hendrix, Crosstown Traffic
Toinen encore
Soittajien esittelyt ja kiitokset

Markku Lappalainen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *