Elysium-arvostelu

 

Kesä 2013 on ollut varsin suotuisa ison budjetin genre-elokuville. Ns. ”tentpole” -leffojen laatu on ollut positiivisen puolella vaikka onkin toki kattanut koko spektrin pettymyksestä (After Earth) kohtalaiseen (Star Trek: Into Darkness), mainioon (Man of Steel) ja aina todella hyvään (Pacific Rim) asti. Mihin kategoriaan mahtaa siis Elysium pudota?

 

 

Neill Blomkamp puski suuren yleisön tietoisuuteen tehokkaalla SF-elokuvallaan District 9, joka sijoittui miehen kotimaan Etelä-Afrikan Johannesburgin slummeihin. Menestyneen esikoisen myötä Blomkamp on päässyt ohjaamaan suuren rahan Hollywood-tuotannon Elysiumin. Temaattisesti ja visuaalisesti kovin samantapaisissa tunnelmissa pysytellään. Siinä missä District 9 muukalaissiirtolaisineen käsitteli köyhyyden ja laittoman maahanmuuton teemoja, Elysium paneutuu vieläkin suoremmin laajan köyhyyden ja harvojen superrikkaiden tematiikkaan eli kyseessä on viime aikoina niin kovasti tapetilla ollut “99% vs. 1%”.

 

 

Elysium ajoittuu vuoteen 2161. Elokuva alkaa karussa auringonkorventamassa slummissa, joka yllättäen paljastuu tulevaisuuden Los Angelesiksi. Matt Damonin näyttelemä Max on rikollisesta menneisyydestään irtipyristelevä slummiasukki, joka tekee ankeaa tehdastyötä säästääkseen rahaa laittomaan lippuun kiertoradalla sijaitsevaan superrikkaiden onnelaan eli renkaanmuotoiselle Elysium-asemalle. Armoton yhteiskunta jyrää Maxin, jonka täytyy päästä heti Elysiumiin tai heittää hyvästit maalliselle vaellukselle. Maxin matka äityy yltiöväkivaltaiseksi kun hän saa haltuunsa jotain, jonka Elysiumin korruptoituneet vallanpitäjät haluavat takaisin keinolla millä hyvänsä.

 

 

Elysium on tehokas, tiukasti ohjattu SF-jännäri. Blomkamp hallitsee iskevän toimintaohjauksen vaikka nujakointikohtauksissa käsivarakuvaus on toisinaan vähän tempoilevaa ja leikkaus turhan hätäistä. Silti yleisesti ottaen toiminta, niin, toimii. Blomkampilla myös henkilöohjaus on selvästi astetta parempaa kuin keskiverto-Hollywood-leffoissa. Henkilöhahmot eivät ole kirjoitettu kovin syvällisiksi mutta ohjaus ja taitavat näyttelijät pelastavat paljon.

 

 

Matt Damon on pätevä Maxina. Nykyisellään Damon hallitsee toimintaelokuvissa sankaroinnin jo vanhalla tottumuksella mutta hän saa silti hahmoonsa jonkinlaista tarttumapintaa. District 9:ssa loistanut Sharlto Copley on hyvä myös Elysiumissa, tällä kertaa vain erittäin epämiellyttävänä psykopahiksena Krugerina. Toisena pääpahiksena nähdään poikkeuksellisesti Jodie Foster, joka on uskottava omaa pesäänsä suojaavana vallanhimoisena Delacourtina. Alice Braga Freynä on ihan ookoo, enemmän aitoa tunnetta kuitenkin kirvoittaa Matilda-tytärtä näyttelevä Emma Tremblay. Kaikki muutkin roolit on täytetty kelvollisesti. William Fichtnerin näyttelijätyö niljakkaana Armadynen johtajana John Carlylenä on mehukas ja slummin värikkäät asukkaat ovat mainioita.

 

 

Samoin kuin District 9:ssa Elysiumin pääosaan kuitenkin nousee elokuvan hieno tuotantosuunnittelu. Slummit, rengasasema, droidit, exoskeletonit, futuristiset aseet – kaikki kuvatussa tulevaisuudenmaailmassa tuntuu kouriintuntuvan realistiselta ja uskottavalta. Vieläkin selvemmin kuin District 9, Elysium ammentaa Blomkampin haudatusta Halo-pelien filmatisoinnista. Halo-vaikutteet ovat ilmeisiä sotakalustossa kuten Krugerin latautuvassa suojakilvessä, sekä sukkuloiden ja itse Elysiumin designissa. Elokuvan lohduton tulevaisuusmaisema on täynnään herkullisia yksityiskohtia, jotka tekevät kokonaisuudesta kovin todentuntuista. Esimerkiksi osoituksena Armadynen johtajan sosiaalisesta kyykytysstatuksesta miehen poskessa lukee pienenä kohotatuointina ”riche”– tämä ja monet muut detaljit voivat hyvinkin jäädä huomaamatta mutta runsaudessaan ne tekevät esitetystä maailmasta erittäin eletyntuntuisen.

 

 

Pienen kauneusvirheen uskottavuuteen tuo Elysiumin parannuspalkoteknologia. Se edustaa hieman hokkuspokkus-osastoa ollakseen samassa linjassa muun esitetyn SF-teknologian kanssa mutta on toki tarpeen juonen vaatimusten kannalta. Uskottavuuden rajoja venyttävät myös Krugerin olaltalaukaistavat avaruusilmatorjuntaohjukset. Toisaalta nekin tekevät Krugerista todellisen uhkan ja korostavat tulevaisuuden aseteknologian saavutuksia ja kettumaisuutta.

 

 

District 9:ssa Blomkamp  pyrki lisäämään SF-miljöön todentuntua käyttämällä kerronnassa dokumenteille ominaisia narratiivisia metodeja kuten videofeedeja. Elysiumissa tästä on luovuttu, kerronta on perinteisempää ja suoraviivaisempaa. Kuvauksessa hyödynnetään kuitenkin käsivarakameraa, jolla saadaan mm. avaruuskohtauksiin Galacticamaista läsnäolontuntua.

 

 

Elysium on vakuuttava jatko Blomkampilta. Tehokas, jännittävä ja erittäin väkivaltainen toiminta-SF-elokuva, joka parhaimmillaan onnistuu tuomaan valkokankaille toimivaa kyberpunk-kuvastoa ja kommentoi samalla ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Samoin kuin District 9:ssa Elysiumin loppurymistely hajottaa hieman narratiivin punaisinta lankaa mutta kokonaisuus pysyy kauttaaltaan positiivisena. Toki henkilökohtaisesti kaipaisin vielä syvällisempää ja älykkäämpää tematiikkaa ja juonenkäänteitä – Elysium on kuitenkin tyypillinen kesä-SF-leffa siinä, että sen älykkyys on kätketty lähtöasetelmaan ja yksityiskohtiin narratiivin pysyessä pitkälti toiminta- ja jännityspainotteisena. Loppuratkaisun merkityksellisyydestä voi moni taittaa sanan peistä – itse uskon, että Blomkamp saattaa hyvinkin olla tietoisesti tavoitellut monitulkintaista sävyä.

 

 

Viime aikoina mediassa on käyty keskustelua suuren budjetin Hollywood-spektaakkelien kuolemisesta. Elysiumin ja muiden onnistuneiden kesäisten tuhosinfonioiden perusteella lajityyppi ei kuukahda ainakaan laadukkaiden edustajien puutteeseen. Minusta on hauskaa, että Halo-projektin kuivuttua kasaan, Blomkamp on ilmoittanut jättävänsä lisenssileffat muille tekijöille ja keskittyvänsä vain originaalielokuviin. Toivottavasti miehen ohjaamista spektaakkeleista päästään nauttimaan tulevinakin kesinä.

 

 

Markku Lappalainen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *