The Road ja sormiin sulava suklaa



Maailmanloppu ja katastrofit vyöryvät taas ajankohtaisina valkokankaalla ja kiinnostavat yleisöä ehkä enemmän kuin koskaan ilmastomuutoksen uhan vuoksi.  Viime aikoina tuhon airueina on pyörinyt elokuvateattereissa mm. kaikkien aikojen katastrofielokuvien äiti 2012 ja The Road. Siinä missä 2012 näyttää miten maailma tuhoutuu ja miten eräs perhe ihmepelastuu ”macgyvermaisesti” viime sekunnilla yhdestä sun toisesta katastrofista mahtavien tehosteryöpytysten saattelemana, keskittyy The Road hitaampaan, perinteisempään maailmanlopun kuvaukseen ilman sen kummempia paukutuksia tai visuaalisia kotkotuksia.

The Road -elokuva kertoo isän (Viggo Mortensen) ja hänen poikansa (Kodi Smit-McPhee) matkasta halki apokalyptisen Amerikan. Missään ei kerrota miten maailmanloppu tapahtui, mihin eläimet katosivat, miten kasvisto kuihtui – eikä ole tarpeenkaan. Elokuva keskittyy isän selviytymiskamppailuun, poikansa vuoksi hän on valmis jatkamaan loputonta taivalta kohti etelää.



Elokuvan visuaalinen ilme on kuin kulunut akvarellimaalaus, jossa riisutut puunrungot  törröttävät ankean harmaassa aavemaisemassa. Tosin maisema muistuttaa minua marraskuisesta, kaamos-Suomesta keskellä maalaismaisemaa. Kaatuilevien puiden lisäksi matkan varrelta löytyy autioita kaupunkeja, tyhjiä teitä, ruostuvia autonhylkyjä ja hahmoja, joista ei osaa ennalta sanoa ovatko he vielä inhimillisyytensä säilyttäneitä ihmisiä vai ryöstäjiä, raiskaajia tai jopa kannibaaleja. Elokuva käsitteleekin koskettavasti äärimmäistä toivottomuutta, millaisiin tekoihin se voi ajaa, miten kauan ihminen jaksaa epätoivon kurimuksessa.

Kuvatussa maailmassa jopa itsemurha tuntuu armolliselta ja oikeutetulta ratkaisulta. Vaikka kuolema ja uudet vaarat rapistelevat joka risukon takana, elokuvassa on myös toivoa: isä jaksaa poikansa tähden kyntää synkkyydessä. Elokuvan verkkainen kuvakerronta miellyttää ja sitä rytmittävät symboliset lähikuvat entisen elämän jäänteistä kuten vihkisormuksesta. Surutyötä tekevän isän muistot tuovat värikylläistä kontrastia, miehen ja vaimon yhteisiä onnen sävyttämiä hetkiä ennen maailmanloppua nähdään takaumina.



Elokuvan uskottavuuden tuntua tehostaa ryysyläismaskeeraus, Viggo Mortensenin uurteisten kasvojen ja likaisten hampaiden habitus on lähempänä Taru Sormusten Herran Klonkkua kuin Aragornia. Nuhjuista meininkiä täydentää rääsyistä koostuva puvustus. Hylätyillä kenkäröykkiöillä onkin tarinassa kouriintuntuvaa merkitystä. Elokuvan tunnelmaa lisää hienovaraisen huomaamattomasti mm. Nick Caven säveltämä musiikki.

Lumisten pakkaspäivien iloksi aion lukea Cormac McCarthyn kirjoittaman kirjan, johon elokuva pohjautuu. Kuten yleensä, elokuvasovitus ei varmaan vedä vertoja kirjalle mutta näin päin pääsin nauttimaan elokuvasta ilman mitään ennakko-odotuksia. Hyvä tarina kantaa visuaalisessa muodossakin. Saa nähdä miten kirjan lukeminen muuttaa omaan päähän syntyneitä mielikuvia.

Tämän elokuvakokemuksen aikana hätkähdin satapäisen elokuvayleisön hiljaisuutta; harmaassa maisemassa liikkuva tarina mykisti yleisön hiirenhiljaiseksi eivätkä popcornit tainneet maistua kenellekään. Tuntemattomalla vierustoverilla jäi miltei täysi karkkipussi penkille syömättä ja minulla Amerikan pastillit sulivat sormiin. Toisin kuin popcornien rapinaan hukkunut 2012-elokuva,  The Road puhutteli minua ja ilmeisesti myös muita katsojia – lopputekstien virrassa elokuvasalista poistui hiljainen yleisö.

Eija Lappalainen

One Response to “The Road ja sormiin sulava suklaa”

  1. Markku says:

    Heh, täytyy myöntää, että en varmaan ikinä ole elokuvissa ollut yhtä tietoinen karkista suussani kuin The Roadia katsoessa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *