Suuruudenhulluus voi olla kaunis tauti jos se johtaa hyvään lopputulokseen. Entiset Wachowski-veljekset, nykyiset Wachowski-sisarukset eli Andy ja Lana Wachowski (entinen Larry) ovat urallaan tarttuneet rohkeasti hankaliin genre- ja populaarikulttuuriaiheisiin. V for Vendettaa kuvattaessa näyttelijä Natalie Portman suositteli heidän luettavakseen David Mitchellin palkittua kokeellista romaania Cloud Atlas. Sisarukset hurahtivat ja tartuttivat luomistaudin myös ystäväänsä Tom Tykweriin. Yhdessä nämä kolme ohjaajaa päättivät yrittää tehdä sen mitä itse romaanin kirjoittaja Mitchellikin piti mahdottomana: muokata Cloud Atlas koko illan elokuvaksi.
Haastetta projektiin toi Mitchellin romaanin palindromirakenne, jossa kuuteen eri aikaan sijoittuvat kertomukset kerrotaan kukin ensin puoleen väliin, sitten aloitetaan aina seuraava tarina, kunnes lopulta tarinat kerrotaan loppuun käänteisessä järjestyksessä. Elokuvassa tällainen rakenne ei järjen mukaan voisi toimia joten ohjaajakolmikko purki tarinat osiksi ja punoi niistä uudenlaisen narratiivin, jossa liikutaan sulavasti ajankohdasta ja tarinasta toiseen. Hämmästyttävintä ei ole, että elokuvan rakenne toimii vaan se, että se toimii niin luontevasti ja kiehtovasti. Tuntuu kuin maailma olisi vain odottanut, milloin joku kääntää sivua ja löytää nykyajan digitaalisien streamien tykitykseen tottuneelle yleisölle sopivan uuden tavan kertoa yhteennivottuja tarinoita.
Cloud Atlas -elokuva kertoo hyvin uskollisesti romaanin kuusi tarinaa, jotka sijoittuvat vuosiin 1849, 1931, 1974, 2012, 2144 ja 2321. Nivelletyn rakenteen lisäksi elokuva romaaniin verrattuna kuitenkin korottaa kerronnallisia panoksia myös siinä, että kussakin kuudessa tarinassa keskeisimmissä rooleissa esiintyy samoja näyttelijöitä, usein lähes tunnistamattomiksi meikattuina. Tämä mahdollistaa narratiivin tulkitsemisen sielunvaellustematiikan kautta eli voidaan ajatella, että henkilöhahmot edustavat samoja sieluja eri aikoina ja eri kehitysvaiheissa.
Käsikirjoituksen ohella toinen mittava haaste oli kunnianhimoisen elokuvan rahoitus. Vuosien väännön jälkeen Cloud Atlas loppujen lopuksi onnistui keräämään budjettinsa independent-lähteistä ja siitä tulikin toistaiseksi historian kallein indie-elokuva. Nimekkäät näyttelijät onnistuttiin houkuttelemaan projektin kiinnostuvuudella ja ainutlaatuisuudella. Esimerkiksi Tom Hanks suostui heti kun kuuli Wachowskien haluavan tehdä oman 2001:n.
Lähtökohdat olivat siis kiinnostavia mutta mitä saatiin, miltä vaikuttaa itse tuotos teatterissa? Hienoltahan se vaikuttaa, Cloud Atlas on innostavimpia SF-elokuvia pitkään, pitkään aikaan. Erikoisessa rönsyilyssään ja hurmahenkisyydessään se tuo mieleen 70-luvun uskaliaat genre-elokuvat tai vaikka Terry Gilliamin Brazilin. Erityisen viehättävää on se, miten elokuva yhdistää erilaisia rekistereitä. Kukin kuudesta kertomuksesta edustaa tavallaan omaa genreään joten kokonaisnarratiivista punoutuu mm. dystooppinen scifin, thrillerin, mustan komedian ja historiallisen draaman ristisiitos.
Cloud Atlasin näyttelijätyö on kauttaaltaan hyvää. James Stewartin nykyvastine Tom Hanks esittää jälleen jokamiestä mutta pääsee lisäksi revittelemään esimerkiksi junttinyrkkeilijän roolissa. Vielä enemmän perinteisistä rooleistaan pääsee irroittautumaan Hugh Grant, joka vakuuttaa eri pahisosissaan. Hugo Weaving on totutun erinomainen, Jim Broadbent mahtava pääosassaan nykypäivään sijoittuvassa komediatarinassa, ja päteviä ovat oikeastaan kaikki muutkin. Näyttelijöitä on paljon ja jokainen vetää lukuisia rooleja, joten kyseessä on harvinaislaatuinen tilaisuus näyttelijöille rikkoa rajojaan ja katsojille katsastaa miten näyttelijät suoriutuvat totutusta poikkeavista osista.
Cloud Atlasissa miellyttää myös SF-osioiden design. Neo-Soulin maisemat kuten kliininen Papa Song- fabrikanttiravintola, jylhät pilvenpiirtäjät ja hehkuvat energiatiet ovat vaikuttavia ja hyödyntävät oivallisesti genrekuvastoa, jollaista on tähän asti nähty lähinnä kuvituksissa, ei vielä elokuvissa. Sama populaarikulttuuriherkkyys on nähtävissä kaukaisimpaan tulevaisuuteen sijoittuvan kertomuksen suunnittelussa: tuoretta, kekseliästä kamaa, jota ei ennen teattereissa ole todistettu. Kaikkien muittenkin aikakausien kertomusten design on mainiota, erikoistehosteita on hyödynnetty taitavasti ja viisaasti. Kaikkiin kertomuksiin on onnistuttu luomaan omanlaisensa uskottava maailma, joka selkeästi erottuu muista.
Tällaisessa projektissa kertomusten erottuminen ja niiden väliset siirtymät ovatkin avainasemassa. Cloud Atlasin leikkaus on häikäisevää sekä varsinaisessa otosleikkauksessa, että siinä tärkeämmässä eli jaksojen siirtymien ennakkosuunnittelussa. Monimutkainen rakennekudelma ei tunnu väkinäiseltä vaan luonnolliselta – aikamoinen saavutus.
Cloud Atlasia arvostellessa on syytä vielä mainita yksi elokuvan tärkeimmistä vahvuuksista eli sen musiikki. Leffan hienon soundtrackin sävelsi poikkeuksellisesti itse ohjaaja Tom Tykwer Reinhold Heilin ja Johnny Klimekin kanssa kuukausia ennen kuin elokuvaa alettiin kuvata.
Kaiken hehkutuksen jälkeen on pakko todeta, että Cloud Atlas ei toki ole täydellinen elokuva eikä vedä vertoja näkemyksen tiukassa johdonmukaisuudessa esimerkiksi Kubrickin 2001:lle. Wachowskien ja Tykwerin eepos ei olekaan samalla tavalla aukottomaksi hiottu kone ja matemaattisen tarkka yhtälö vaan enemmän barokkimainen progesinfonia, jossa on rouhean rosoisia kulmia. Se ei myöskään yllä ihan niin syvällisiin sfääreihin kuin voisi toivoa. Se on kuitenkin erittäin kunnianhimoinen uraauurtava genreprojekti, joka innostaa ennakkoluulottomalla lähestymistavallaan enemmän kuin pussillinen Hollywoodin keskiverto-SF-rainoja. Cloud Atlasin välillä synkäksikin äityvien tarinoiden takana on aitoa optimismia, rehellistä uskoa ihmiskunnan mahdollisuuteen oppia virheistään ja kehittyä matkalla kohti parempaa tulevaisuutta. Tämän näkemyksen se onnistuu myös välittämään suodattamatta yleisöön – hienoa! Kokonaisuutena tarkasteltuna Cloud Atlas on hullaannuttava, kaavoja rikkova veto, science fiction-elokuville iso rohkea askel oikeaan suuntaan.
Markku Lappalainen